The world is just illusion

  


Olin toissapäivänä reipas ja kävelin kouluun, joka siis alkoi vasta kahdeltatoista. Valitsin tosin huonot kengät kävelyyn, tuli jalkaan pari hiertymää, mutta ei voi mitään. Oli ihan kiva retki silti, tuntihan siinä kevyesti menikin. Ehdin olla peräti vajaa tunnin koulussa, kun piti jo lähteä terveydenhoitajalle (se oli laittanut aamulla viestiä, että jos tulisin käymään) ja siinähän se toinen enkun tunti sitten vierähtikin sen kopissa. Vähän turha päivä sinänsä, ainakin koulun osalta. Kieltämättä olisi tehnyt mieli jäädä aamulla nukkumaan.

Lukujärjestykseni näyttää nykyisellään ihan siedettävältä, siinä tuntuu olevan nyt ihan sopivissa mittasuhteissa kaikkea, kun jätin äikän ja matikan suosiolla pois. Opo sanoi, että teen oikean ratkaisun, mutta oloni tuntuu lähinnä aikamoiselta lusmuilijalta. Syyllistän itseäni siitä, etten jaksa edetä opinnoissa samaan tahtiin kuin muut. Mutta toisaalta on kauhean helpottunut ja toiveikas olo, että ehkä tämä nyt tästä lähtee sujumaan, kun ei ole niin paljon huolenaiheita. Pitää yrittää sisäistää asia, jota kaikki aikuiset minulle toitottavat: anna itsellesi aikaa. Minulla ei kuitenkaan ole aikaa jäädä laakereille lepäämään, en jaksa tai halua odottaa, haluan pysyä tekemään kaiken normaalisti ja hoitamaan asiat hyvin ja huolella kuten aina ennenkin.

Jos koulua ei olisi, jäisin sängyn pohjalle makaamaan. Vaikka kieltämättä joka päivä tekee mieli tehdä niin, tuntuu hyvältä, että viitenä päivänä viikossa sinua odotetaan johonkin, sinulla on velvollisuuksia ja sinulla on rutiineja, jotka luovat turvallisuudentunnetta. Koulussa ympärillä on koko ajan ihmisiä, jotka eivät anna vaipua oman mielen syövereihin, vaan toimivat kuin kasvin tukikeppeinä - eivät päästä kaatumaan. Pakko jaksaa, pakko olla positiivinen, pakko pärjätä.

Toissapäivänä tuli myös CDON.comista tilaamani paketti, joka sisälsi Hayao Miyazakin elokuvan Prinsessa Mononoken, Gorillazin Demon days ja VNV Nationin Judgement -albumit sivuston alemyynnistä. Elokuvan katsoin heti samana iltana, ja se kyllä lunasti lupauksensa. Ei absoluuttista pahaa tai hyvää, juonellisesti ja toteutukseltaan oikein mainio ja kaunis, sekä hyvä sanoma - eipä siinä kai muuta tarvitakaan. En voinut olla tirauttelematta kyyneleitä, oli se sen verran koskettava.



Suosikkikipaleeni Gorillazin Demon days -albumilta.



Suosikkini VNV Nationin Judgement -albumilta.



Prinsessa Mononoken traileri.

It's coming on

Eilen teki mieli kuunnella Gorillazin Clint Eastwood, mutta unohdin tämän mieliteon, ja tänään kun laitoin radion päälle kyseinen kappale alkaa soimaan. Jännä sattuma.

Tällä hetkellä olo on lamaantunut, pysähtynyt, kireä, kulunut, epätoivoinen. Tekemättömät asiat stressaavat, tuntuu että petän kaikki ja itseni, ettei minusta tule mitään ja että kaikki vain epäonnistuu ja kaatuu päälle, en vastaa odotuksia ja en kykene suorittamaan velvollisuuksia ja ja... Tälläisiä olotiloja vain tulee. Eilen aloin itkemään neljä kertaa ihan yhtäkkiä, onneksi kukaan ei nähnyt. En oikein tiedä mikä tähän enää auttaisi.

Haluaisin jotenkin irtautua tästä maailmasta, tehdä jotain itselle mieluista, unohtaa kaikki pakollisuudet. Olisi kiva tanssia itsensä transsiin välittämättä kuinka tyhmältä näyttää, antautua vain jumalaisen musiikin viemäksi ja antaa mennä. Tai uppoutua jonkun sellaisen hyvän kirjan ääreen mitä ei pysty laskemaan käsistään ja tajuta jotain uutta, kokea valaistus. Luin muuten toissapäivänä melkein yheltä istumalta George Orwellin Eläinten vallankumouksen. Se oli hyvä, olisin lukenut sitä mieluusti enemmänkin. Yhteiskunnalliset asiat tosin vain lähinnä ahdistavat tällä hetkellä, eikä tämä pieni pää oikein jaksaisi miettiä niitä.

Taidan mennä keittämään itselleni puuroa ennenkuin hiutaleet menevät vanhaksi.

I find it hard to tell you

Koulu koittaa jälleen maanantaina ja odotan sitä erittäin sekaisin tuntein. On kiva nähdä kavereita, sillä loman olen lähinnä viettänyt kotona (tarkempi sijainti: oma huone) ja nähnyt lähinnä perhettä paria kaveria lukuunottamatta. Toisin sanoen olen lähinnä viettänyt aikaa ylhäisessä yksinäisyydessä jaksamatta lähteä ulos etsimään elämää. Olen lähinnä ollut koneella, katsonut tv:tä (digiboksia on tullut kerrankin tyhjennettyä), piirtänyt (sain valopöydän joululahjaksi!!), lukenut, kuunnellut musiikkia... Koulujuttuja oli vähintään kilollinen tehtävänä, mutta olen saanut aikaan ehkä murto-osan. Joka toinen minuutti olen haukkunut itseäni laiskaksi ja saamattomaksi. Yhä uudestaan ja uudestaan kaiken pakon edessä heittäydyn sängylle, laitan kuulokkeet korville ja huovan pään yli. Olen siinä ja mietin miksen osaa taikoa kaiken tekemättömän tehdyksi. Ja saatan nukahtaa. Nukahtelen pitkin aamua, päivää, iltaa, yötä. Aamuisin valot päällä ja tv:n pauhatessa näen kaikkein sekavimmat, kamalimmat unet, jotka tuo esille kaikkein pahimmat pelot. Nukkumiseen muodostuu viharakkaus-suhde: on mukavaa paeta todellisuutta uniin, mutta iltaisin pelkään nukahtaa painajaisten pelossa.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA !

Pakko todeta, että on taas yksi vuosi takanapäin ja pitää opetella kirjoittamaan päivämääriin vuosi 2011. Minulla on hassu tapa laittaa vuosia "parhausjärjestykseen" niistä muodostuneen kokonaiskuvan perusteella, ja tässä edellisvuotta muistellessani se taitaa kuulua niiden 'vaikeimpien' vuosien joukkoon. Sain paljon uusia kavereita, koin kivoja matkoja ja juhlia, opin tuntemaan itseäni enemmän ja niin edelleen, mutta olen ollut niin loppuun palanut, stressaantunut, epätoivoinen ja ahdistunut, että siksi voisin kutsua sitä yhdeksi vaikeimmista vuosista. Olisin ehkä mieluummin nukkunut suurimman osan vuodesta, mutta yritän nyt vain ajatella, että olen vain vahvempi ensi vuonna... Tai sitten en.

Tapanani on myös tehdä uudenvuodenlupauksia, jotka harvoin toteutuvat, mutta yritetään nyt kuitenkin. Ehkä nyt tämän vuoden juttu voisi olla avoimuus. Haluaisin olla avoimempi ihminen, koska olen kasvattanut kuoren suojakseni ja todennut, että jos asia ei korjaannu muutun kohta robotiksi. Haluaisin olla aito oma itseni ja pysyä puhumaan ja näyttämään aidosti tunteeni. Pidän nykyisin lähestulkoon kaikki vähänkin henkilökohtaiset asiat omana tietonani, eikä kukaan tunnu pääsevän lähelle. Minusta on ihan karmean vaikeaa kertoa jollekin vaikapa, että minulla on paha mieli. Kiellän ikävät asiat, vähättelen todellisia ongelmia, esitän iloista ja heitän asiat vaikapa vitsiksi. En halua näyttää pitkää naamaa, koska kukapa jostain angstaajasta pitäisi. Tai vielä pahempaa: jokuhan saattaisi kysyä miksi on paha mieli. Öö joo, siis tämän vuoden lupauksen tarkoitus ei ole opetella vuodattamaan elämänkertaa, vaan että joskus olisi ihan kiva pystyä sanomaan miten asiat ovat. Ja niin. On vaikeaa jopa kirjoittaa tästä tänne blogiin, vaikka tiedän, että tätä tuskin kukaan lukee tai ajattelee sen syvällisemmin.