Että tälläistä tänään

Puolialastomat raksamiehet karjuu aika ajoin toisilleen. Ne kipuavat valtavaa tornia pitkin ylösylös, ja mieleen niistä nousee lähinnä King Kong. Puolenyön aikoihin, kun tämä kaupunki on hiljentynyt, on kiva käydä koiran kanssa leikkipuistossa (se tykkää mennä lasten matalasta liukumäestä). Käyn loppumatonta sotaa keittöön linnoittautuneiden banaanikärpäsarmeijoiden kanssa, kokeilen vaikka minkälaista syöttiä, ansaa ja suoraa hyökkäystä, mutta ne perkeleet eivät häviä. Nesteen pinnalla ne kävelevät kuin jeesukset, tajuan tämän vasta parin päivän pyynnin jälkeen kun yhtään kellunutta ruumista ei löydy. Vielä mä voitan.

Älä sammu aurinko

Minulla on vielä niin paljon opittavaa - ja sen tajuaminen tuntuu ihan hirmuisen hyvältä!

Nauran huvittuneesti sille pienelle minuudelle, joka kärsimättömänä halusi onnistua kaikessa ensiyrittämältä, olla sitä myöten hyvä kaikessa. Vielä muutama vuosi sitten olin raivoissani itselleni jos en ollut hyvä jossain. Se ei ollut kilpahenkisyyttä, vaikka halusinkin todistaa jotain niin muille kuin itellenikin. Tuntuu hyvältä katsoa tuota aikaa objektiivisesti sen jo kokeneena, tietäen olevansa ehkä nyttemmin oikeimmilla poluilla. Tuntuu hyvältä tajuta, miten itse oppiminen on se juttu. En ole koskaan tykännyt opiskelusta sanan varsinaisessa mielessä, mutta se oppimisen kokemus on ihan parasta. On kiva tunnustaa oma ehtymätön tiedonjano ja uteliaisuus. Haluan vain pitää mielen avoimena, silmät auki, ja imeä itseeni kaiken sen tiedon, minkä koen itselleni tärkeänä - muuta en juuri tarvitse.

Olen kanssa tässä viimeaikoina jaksanut pohtia Nuuskamuikkusen syvintä olemusta. Olen aina katsonut ylöspäin kyseistä satuolentoa, mutta vaikutteita omaan elämääni en ole juurikaan kyseisestä hahmosta imenyt. Nyt vuosien päästä ne kaikki ajatukset materiasta ja vapaudesta ovat iskeneet kuin salama kirkkaalta taivaalta tajuntaani, ja just oikeaan aikaan. Olen aina kasvanut valtavan tavaramäärän ympäröimänä. Kun on paha mieli, ollaan ostettu jotain kivaa laastariksi. Kun on hyvä mieli, ollaan ostettu ihan vain sen kunniaksi jotain lisäkivaa. Tämä kaikki vaikka sitä rahaa ei välttämättä olisi ollutkaan - mutta jonkinlainen tarve kuitenkin uuteen esineeseen aina on. Tätäkin kulutusmaniaa on hyvä vilkaista olkansa ylitse taakseen ja todeta, että ei koskaan enää, vaikka se olisikin helpommin sanottu kuin tehty.

"Minä tiedän. Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen."


Surettaa, kun annan joskus tavaroille ihan liian suuren merkityksen. Tavarat luovat hataraa turvantuntua, ja kaikki pitäisi olla aina saatavilla. Lainaaminen ei käy, kun pitää olla oma. Tajusin vähän aikaa sitten, etten halua asian olevan niin; että kaikki tavaramääräni hallitsee ja kahlitsee minut, eikä toisinpäin. Omalle kulutukselleen antaa luvan vain ihminen itse. Nyt jonkinaikaa täysipäiväisen sniiduilun jälkeen voin todeta, että tuntuu jo paljon paremmalta. Myin tavaraa (vaatteita, kirjoja, leffoja tms) pois reilu satasta vastaan, ja aion jatkaa tällä polulla, kunnes jäljellä on vain ne esineet mitä todella tarvitsen. Siihen voi mennä kuukausia tai jopa vuosia, mutta hitaallakin etenemisellä minimalistisempaan suuntaan saavutan pikkuhiljaa paremman mielenrauhan asian suhteen, toivottavasti. Lisäksi saan kerättyä rahaa sellaisiin ei-materialistisiin asioihin, mihin oikeasti haluan säästää; maailman näkemiseen. 


Varasin jonkinaikaa sitten meno-paluuliput joulu-helmikuuksi Indonesiaan. Puoli vuotta pähkäiltyäni minne haluaisin mennä, oli kyseinen maailman suurin saarivaltio listani kärkisijoilla (oikeastaan haluaisin käydä vähän kaikkialla, hehs). Kuin merkiksi viime kuussa tuli lentoyhtiöltä tarjous kyseisille lennolle, eikä auttanut muu kuin tarttua tilaisuuteen. Seuraavana aamuna herätessäni lentolippujen tilaaminen tuntui kuin kaukaiselta unelta, unelmalta, joka toteutui ainoastaan unimaailmassa. Tarkistin lippujen olemassaolon ja reivasin pitkään ja hartaasti pitkin kämppää; ei hitto meitsi vihdoinkin pääsee lähtemään, uskomatonta mutta totta! Pari viikkoa tamppasin menemään pää pehmenneenä hymyillen kaikelle vastaantulevalle, raahasin kirjastosta kaiken asianmukaisen kirjallisuuden, ja yön pikkutunnit menivät koneen ruudun ääressä suunnitellen tulevaa koettelemusta. Työpäivät hujahtivat ohitse kun mieli trekkaillessa Borneon ja Sumatran sademetissä. Nyt joudun välillä pistämään koko matka-ajatuksille stopin, että muistaisin välillä elää tässäkin hetkessä. Kyllä se minua odottaa, vielä vähän töitä, syksyä, kirjoituksia, valmistujaisia..    

"Minä omistan kaiken mitä näen ja mistä pidän. Minä omistan koko maailman."

Tien päällä askeleeni on kevyt.