Elämäni on askeleen kansainvälisempi. Otin muutama viikko sitten suoraan töistä kaksi randomia italialaista sohvalleni nukkumaan, käytiin juhlimassa synttäreitäni ja seuraavana päivänä syömässä pizzaa. Ei hassumpaa spontaaniutta meikäläiseltä! Viikonloppuna puolestaan olin Tampereella Maailmanvaihdon tukihenkilökoulutuksessa, sillä tarkoitus olisi toimia vuosi tästä eteenpäin saksalaisen vapaaehtoistyöntekijän tukihenkilönä. Tampere oli tosi kiva mesta, leiripaikkamme muistutti lähinnä kartanoa, ja illalla pistettiin kodalla pystyyn tuosta noin vain kunnon kansallislauluveisut. Ihmisiä oli vähän maailman joka kolkasta, ja yhteisöllisyys tuntui hienolta.
Koulun alettua tajuan kaipaavani töihin. Tykkään kyllä opiskelusta, mutta lukion neljäs vuosi alkaa olla jo liikaa tätä laatua! Koulunavajaisissa mietin, että mitäs ihmettä minä täällä oikein vielä teen? Haluaisin jo siirtyä elämässä eteenpäin, mutta ensin on rustattava roikkuvat rästihommat, suorittaa muutamat uudet kurssit ja tietysti tehdä ylioppilaskokeet. Olen ollut kuin suuntavilkku; selviän, en selviä, stressaan, en stressaa .. Luku-urakka polkee paikoillaan kun motivaationpuute ja yleinen väsymys ottaa vallan. Oon kuitenkin aikas ylpeä ittestäni, kun sain kolme äikän portfoliota tehtyä! Nyt pitäisi saada itsestäni puristettua viimeiset mehut lukemiseen irti.
Pieni matkailu on kyllä virkistävää, joten lähden lauantaina kohti Helsinkiä. Tarkoitus olisi olla tiistaihin asti, kunhan vain saan koulusta sovittua vapaata.. Tähän matkaan olisi tarkoitus synkronoida ikäänkuin opintomatka, joten homman ei pitäisi olla ongelma.
Jokin aika sitten pönötin kameran edessä. Avasin takut, ja karvoja lähti päästä kiitettävät kouralliset. En ollut käynyt kampaajalla vuoteen, ja nyt koin tarpeelliseksi käydä teilaamassa latvojen kaksihaaraisetkin. Hiuksia on kyllä helppo muokkailla ja saada kelpuutettua itselleen, mutta aivan toinen juttu on kropan kanssa. Kauhistelin tuossa jokin aika sitten omaa peilikuvaani, ja täytyy sanoa että hieman näkyy tämä viimeaikoinen löllyilyni. Terveelliset elämäntavat ovat lojuneet romukopassa tomuuntuneena jo ties kuinka pitkään; tungen mitä sattuu nassuun enkä vaivaudu lenkille. Jotenkin sallin tämän itselleni näinä hektisinä aikoina, mutta kyllä kohta pitää jotain rotia tähän hommaan saada, pistää uudet vaellustossut tassuihin ja rynnätä metsiin! Koska metsissä samoilu on parasta liikuntaa ikinä.
Puolialastomat raksamiehet karjuu aika ajoin toisilleen. Ne kipuavat valtavaa tornia pitkin ylösylös, ja mieleen niistä nousee lähinnä King Kong. Puolenyön aikoihin, kun tämä kaupunki on hiljentynyt, on kiva käydä koiran kanssa leikkipuistossa (se tykkää mennä lasten matalasta liukumäestä). Käyn loppumatonta sotaa keittöön linnoittautuneiden banaanikärpäsarmeijoiden kanssa, kokeilen vaikka minkälaista syöttiä, ansaa ja suoraa hyökkäystä, mutta ne perkeleet eivät häviä. Nesteen pinnalla ne kävelevät kuin jeesukset, tajuan tämän vasta parin päivän pyynnin jälkeen kun yhtään kellunutta ruumista ei löydy. Vielä mä voitan.
Minulla on vielä niin paljon opittavaa - ja sen tajuaminen tuntuu ihan hirmuisen hyvältä!
Nauran huvittuneesti sille pienelle minuudelle, joka kärsimättömänä halusi onnistua kaikessa ensiyrittämältä, olla sitä myöten hyvä kaikessa. Vielä muutama vuosi sitten olin raivoissani itselleni jos en ollut hyvä jossain. Se ei ollut kilpahenkisyyttä, vaikka halusinkin todistaa jotain niin muille kuin itellenikin. Tuntuu hyvältä katsoa tuota aikaa objektiivisesti sen jo kokeneena, tietäen olevansa ehkä nyttemmin oikeimmilla poluilla. Tuntuu hyvältä tajuta, miten itse oppiminen on se juttu. En ole koskaan tykännyt opiskelusta sanan varsinaisessa mielessä, mutta se oppimisen kokemus on ihan parasta. On kiva tunnustaa oma ehtymätön tiedonjano ja uteliaisuus. Haluan vain pitää mielen avoimena, silmät auki, ja imeä itseeni kaiken sen tiedon, minkä koen itselleni tärkeänä - muuta en juuri tarvitse.
Olen kanssa tässä viimeaikoina jaksanut pohtia Nuuskamuikkusen syvintä olemusta. Olen aina katsonut ylöspäin kyseistä satuolentoa, mutta vaikutteita omaan elämääni en ole juurikaan kyseisestä hahmosta imenyt. Nyt vuosien päästä ne kaikki ajatukset materiasta ja vapaudesta ovat iskeneet kuin salama kirkkaalta taivaalta tajuntaani, ja just oikeaan aikaan. Olen aina kasvanut valtavan tavaramäärän ympäröimänä. Kun on paha mieli, ollaan ostettu jotain kivaa laastariksi. Kun on hyvä mieli, ollaan ostettu ihan vain sen kunniaksi jotain lisäkivaa. Tämä kaikki vaikka sitä rahaa ei välttämättä olisi ollutkaan - mutta jonkinlainen tarve kuitenkin uuteen esineeseen aina on. Tätäkin kulutusmaniaa on hyvä vilkaista olkansa ylitse taakseen ja todeta, että ei koskaan enää, vaikka se olisikin helpommin sanottu kuin tehty.
"Minä tiedän. Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen."
Surettaa, kun annan joskus tavaroille ihan liian suuren merkityksen. Tavarat luovat hataraa turvantuntua, ja kaikki pitäisi olla aina saatavilla. Lainaaminen ei käy, kun pitää olla oma. Tajusin vähän aikaa sitten, etten halua asian olevan niin; että kaikki tavaramääräni hallitsee ja kahlitsee minut, eikä toisinpäin. Omalle kulutukselleen antaa luvan vain ihminen itse. Nyt jonkinaikaa täysipäiväisen sniiduilun jälkeen voin todeta, että tuntuu jo paljon paremmalta. Myin tavaraa (vaatteita, kirjoja, leffoja tms) pois reilu satasta vastaan, ja aion jatkaa tällä polulla, kunnes jäljellä on vain ne esineet mitä todella tarvitsen. Siihen voi mennä kuukausia tai jopa vuosia, mutta hitaallakin etenemisellä minimalistisempaan suuntaan saavutan pikkuhiljaa paremman mielenrauhan asian suhteen, toivottavasti. Lisäksi saan kerättyä rahaa sellaisiin ei-materialistisiin asioihin, mihin oikeasti haluan säästää; maailman näkemiseen.
Varasin jonkinaikaa sitten meno-paluuliput joulu-helmikuuksi Indonesiaan. Puoli vuotta pähkäiltyäni minne haluaisin mennä, oli kyseinen maailman suurin saarivaltio listani kärkisijoilla (oikeastaan haluaisin käydä vähän kaikkialla, hehs). Kuin merkiksi viime kuussa tuli lentoyhtiöltä tarjous kyseisille lennolle, eikä auttanut muu kuin tarttua tilaisuuteen. Seuraavana aamuna herätessäni lentolippujen tilaaminen tuntui kuin kaukaiselta unelta, unelmalta, joka toteutui ainoastaan unimaailmassa. Tarkistin lippujen olemassaolon ja reivasin pitkään ja hartaasti pitkin kämppää; ei hitto meitsi vihdoinkin pääsee lähtemään, uskomatonta mutta totta! Pari viikkoa tamppasin menemään pää pehmenneenä hymyillen kaikelle vastaantulevalle, raahasin kirjastosta kaiken asianmukaisen kirjallisuuden, ja yön pikkutunnit menivät koneen ruudun ääressä suunnitellen tulevaa koettelemusta. Työpäivät hujahtivat ohitse kun mieli trekkaillessa Borneon ja Sumatran sademetissä. Nyt joudun välillä pistämään koko matka-ajatuksille stopin, että muistaisin välillä elää tässäkin hetkessä. Kyllä se minua odottaa, vielä vähän töitä, syksyä, kirjoituksia, valmistujaisia..
"Minä omistan kaiken mitä näen ja mistä pidän. Minä omistan koko maailman."
Tien päällä askeleeni on kevyt.
2012/05/10
Kello näyttää puoli seitsemää, aamuaurinko on punastuttanut taivasta jo hyvän aikaa. Takana olevat yön tunnit olen käyttänyt lähinnä matkakirjallisuutta ja Huonosti käyttäytyviä filosofeja ahmien, sekä raapustellut joitakin satunnaisia älynväläyksiä ylös muistikirjaani. Nuudelit, chai-tee ja 1,5L laitticocis ovat pitäneet mahankurinan loitolla ja siinä samalla kätevästi väsymyksen poissa (nykyinen ruokavalioni koostuu lähinnä currynudskuista).
Tämä vapaapäivä on mennyt mukavasti levytellessä sisätiloissa, vaikka ulkona olisikin valoa ja lämpöä piisannut. Etten olisi ihan viettänyt koko päivää tunkkaisessa huoneilmassa, tulihan tuossa istuskeltua ikkunalaudalla (leveät ikkunalaudat on parhautta) haistellen keväistä tuoksua ja lonkkua hörppien.
Mitään kovin hehkeään kirjallisuutta en saa tähän kellonaikaan enää pikistettyä itsestäni, joten annan kuvien puhua puolestaan. Vappu sujui mukavasti piknikillä kivojen ihmisten seurassa, ja viime viikolla kävin porukoiden luona temmeltämässä takapihan maastossa.
Tunnin päästä koittaa lähtö koululle opiskelemaan ranskaa. Sitä ennen kahvia, kiitos.
2012/04/30
Kuluneen viikon voi kitetyttää kutakuinkin näin; oon onnistunut kiitettävästi lusmuilemaan niin koulusta kuin suihkussakäymisestäkin pelaten vanhoja videopelejä ja napittaen kiinalaisia leffoja. Ruokamenuuni on koostunut lähinnä sipseistä ja kaljasta. En osaa muuta kuin onnitella itseäni tämän viikon aikaansaamattomuudestani, mutta toisaalta olen saanut tästä jumittamisesta jotain irtikin; jos ei muuta, niin ainakin olen osittain selättänyt sen hitonmoisen stressin, mikä viime aikoina on jostain käsittämättömästä syystä ryhtynyt riivaamaan.
Olisihan se kai ihan kivaa saada tehtyä ne rästissä olevat tehtävät, suorittaa hissan itsenäinen verkkokurssi, ottaa enemmän työvuoroja ja näin pois päin. Mutta en minä saa niistä samaa onnellisuudentunnetta mitä koen sohvannurkassa hiukset paskaisina hakattuani ohjainta kuudetta tuntia putkeen. Se on aikas hemmetin kivaa touhua se, vaikka elämäntapani herättää kanssaihmisissä lähinnä huvitusta.
Koko ajan on jotenkin vaan hoettava itselleen, että aika kyllä riittää. Koko ajan tekisi mieli viipottaa pää kolmantena jalkana paikasta toiseen erinäisten asioiden ohjaamana. Jatkuvasti olisi kiire valmistua, tehdä enemmän töitä, päästä maailmalle, tehdä sitä, tätä ja tuota. Tarvitsen noita sohvaanliimautumishetkiä pitääkseni itseäni hetken aikaa paikoillani, rauhoitellakseni ettei mihinkään ole kiire. Joudun nimittäin suorastani pidättelemään itseäni nostamasta opintolainaa, irtisanomasta itseäni kaikesta ja lähtemästä singahtaen maailmalle. Voi että, minkäänlainen säännöllisyyksien elämä ei houkuta kyllä ollenkaan! Olen ollut kohta kolme vuotta samassa koulussa ja nyt helmikuusta lähtien samassa työpaikassa, ja nyt on jo sellainen olo että tästä on jo kaikki nähty - seuraava! Koko ajan on halu lähteä, olla taas tien päällä. Rimpuilla itsensä irti kaikesta. On siinä vaan jotain niin kutkuttavaa! Mutta jos nyt vaikka saisin vähän matkakassaa kerrytettyä ja kieltä opiskeltua, noin ensiksi. Nyt on (vielä) tyydyttävä lukemaan päräyttäviä matkakertomuksia sukat jalassa pyörien, ja mielimatkailemaan nojatuolissa.
Palanpainikkeeksi saatte naamarikuvia. Mutta nyt jatkan liehakointia Sega Genesiksen 16-bittisessä maailmassa.
